Voimaa matalapaineisen viikon jälkeen? Kahvista munalla?

Taakse jäänyt viikko kahnasi vastaan vähän kaikessa. Se loi komean konstrastin toissa viikolle, joka oli vuoden mittaisen sairaslomani (vuonna 2011-2012) jälkeen ensimmäinen niin  loistokas liikuntaviikko, että olin euforisen onnellinen pystyttyäni siihen. Keho palautui ihan hyvin. Mieli tuli vähän jälkijunassa. Elän sen verran täysillä, että silloin, kun on voimaa, en säästele, vaan menen enkä meinaa. Menneellä viikolla oli hiljaista. Kävin juoksemassa kyllä oikein mukavasti viime aikojen vakkarilenkkini 8 kilsaa 10 minuuttia nopeammassa ajassa kuin tuona huippuviikkona, vaikka en vielä tavoittelekaan erikseen mitään vauhteja, kunhan juoksen. Tiellä on hyvä olla ja antaa jalkojen kantaa, olla vain kyydissä.

Avannossa kävin kaksi kertaa. Se on ihan tavoitteeni mukaista. Siitä tulee hyvä olo ja joka kerta se itsensä voittamisen tunne. Salitreenit pidin ohjattavilleni. Siinäpä se sitten olikin. Yhtä äkkiä viikko oli mennyt, vaikka tuntui, että se laahusti, kuten minäkin. Energia meni arjen pyöritykseen, muutamien isompien ja pienempienkin murheiden lokerointiin pään sisällä, harmiin siitä, että ei vain irronnut nyt sitä, mitä edellisellä viikolla. Jäin tavoitteitteni jalkoihin ja piti vaan möhnöttää.

Aurinko hukassa?

Ehkäpä viikkoni ei kuitenkaan ollut liikunnallisesti epäonnistunut, vaan ihan oikein minulle. Keho tuppaa olemaan viisas. Onpahan nyt pidetty välillä Kevyt Viikko, kehitykselle välttämätön, nousujohteisuuden säilyttämisen lisäksi. Olisipa tainnut muuten unohtua ja tullut mentyä entistä lujempaa. Piriformisongelman poissa pitämiseksi ei lisätä liikaa kilometrejä liian äkkiä, levossa lihas kasvaa ja lienee mielellekin hyvä olla hetki tavoittelematta koko ajan uutta ja parempaa suoritusta. Vaikka en etukäteen tätä ohjelmaani kirjoittanut, se tuli nyt pidettyä. Mukavaa kuitenkin, että se on nyt ohi ja uusi uudenlainen viikko uusine ärsykkeineen edessä.

Kokeilin myös hiilarimpaa viikonloppua, jos sillä saisi vaikka mielen nikrahtamaan asteen korkeammalle. Tingin viljattomuudesta ja vähän maidottomuudestakin eli testimielessä tein poikkeuksen kohtalaisen paleoon syömiseeni. Elokuun alun jälkeen ensimmäistä kertaa näin reilusti. Perjantaina söin hyvällä mielellä mieheni taikoman herkullisen pizzan, joka oli ihan normipullalle tehty. Oli suussa taivaallista, toki olo ei sen jälkeen mitä viehättävin. Lauantaina maisteltiin appivanhempien tuomaa kuivaa ja laadukasta tuliaisvalkkaria ja kuunneltiin räyhäkkää rockia paikallisessa, jälkimmäinen oli melko paleota toki ;) Sunnuntaina söin äidin pöydässä rieskaa maidon kera. Maistui lapsuudelta, mutta vatsa ei tykännyt aikamatkasta menneisyyteen. Pönäkkä ja pyöreä olo kesti ikuisuuden ennen kuin suli pois. Ei tarvitse ihan hirveän kokenut ravintotieteilijä olla, että tajuaa nykyisen ruokavalion sopivan minulle hyvin. Maanantaina oli suloista palata makoisan mustikkapuolukkasmoothien myötä arkeen. Olen löytänyt tässä asiassa tieni.

Maanantai-iltapäivän iloksi kokeilin uutta namia. Munakahvi kuulostaa minusta ällöttävältä, joten nimesin oman versioni otsikolla Kahvi munalla. No, joku voisi lohkoa siitäkin kaksimielistä läpändeerusta, mutta pois se minusta ;). Tein vähän kevyemmän version yhdellä munalla, koska tämän oli tarkoitus olla pieni välipala. Kun joku kerta teen tästä aamiaista, laitan kaksi munaa ja rasvaa enemmän.

Blenderiin suoraan: 1 muna raakana, 1,5 tl kookosöljyä, 1 tl kanelia, ripaus vaniljajauhetta, ruiskaus hunajaa makeudeksi, ripaus kalaharinsuolaa. Varmuudeksi laitoin koneen surisemaan ennen kuin lisäsin tulikuuman ja supervahvan kahvin (Africafe), pelotti, että muna keittyy muuten. Tästä tuli upea! Ripsaisin koristeeksi vaniljaa ja join vähän liian nopeasti, kun oli niin hyvää. Kuvan ehdin kuitenkin ottaa. Nälkä pysyi loitolla noin 2,5 tuntia ja olo virkeänä. Tunsin itseni baristaksi. Tykkäsin tästä. Teki mieli tehdä heti toinen perään.

Minulla on ikävä aurinkoa, joka ei ole mahtanut hipaista nenänpäätäkään viikkokausiin. En voi vähätellä sen merkitystä mokomaan matalapaineeseen. Onkohan se enää tuolla pilviverhon ja sumun takana? Tuntuu, että loska yltää taivaaseen asti. Säästä valittaminen on turhaa, (vaikka kyllä minä valoa kaipaan) kun sille ei mitään voi. Sen sijaan aion voida kahmia valonpisaroita tien päältä kilometreistä (loskaa tai ei, sille sama), musiikista korvissa, itselleni oikeanlaisesta ruoasta, riittävästä vedestä ja ajoissa nukkumaan menemisistä, salitreenin hetkistä ja kirpaisevista kylvyistä hyisessä järvessä. Tämä on uusi viikko. Minä itse olen aurinko. Kjäh!

(Kuvat kahvikuvaa lukuunottamatta netistä)