Kuppikakkuja ja jaxuhaleja

Jokunen viikko sitten joudun menemään lääkäriin ärtyneen piriformikseni takia. Piriformis on siis ison pakaralihaksen alla oleva päärynänmuotoinen lihas, joka vastaa iskiashermoon, erityisesti jumissa ollessaan. Olen kärsinyt tästä vaivasta aika lailla ikäni. Huomasin sen ensimmäisiä kertoja 90-luvulla, kun aloitin juoksuharrastuksen. Olen nyt ollut lääkärin ohjeen mukaan juoksematta kohta kuukauden. Se masentaa minua.

Näillä se taitettiin, 42 km ja risat neljään tuntiin 20 minsaan. En tiedä kummalla parilla.

Haluan juosta. Liitää teillä, kaduilla, poluilla. Kevein askelin. Tuntuu, kun minulta olisi nypitty siivet. Joudun pohtimaan unelmiani uudestaan. Olen tietenkin haaveillut kolmannesta maratonista. Haluan, mutta nyt en vaan voi, koska kipu. Se on jossain määrin läsnä koko ajan. Mielestäni minulla on korkea kipukynnys, siis korkea. Kestän paljon ennen kuin kerron edes läheisilleni mitään. Se ei ollut tällä kertaa hyvä juttu. Juoksin syksyn ilmaisematta kipua. Tilanne paheni. Ottaa pattiin, minun pitäisi tämmönen tiedostaa, ajoissa. Mietin syvällisiä, pohdin, onko minun luovuttava unelmasta. Tekee kipeää.

Kokenut ja lahjakas, pitkäaikainen Personal Trainerini (mm. joogaohjaajan pätevyyden ja liikuntalääketieteen apron opiskellut, itse lukuisia maratoneja juossut liikkuja/urheilija/valmentaja) Ari-Pekka Stein  tutki koipiani ja venytteli niitä samaan mittaan. Terveemmän tuntuinen kinttu on kuulemma se heikompi lenkki ja oli nivelkuopassaan niin syvällä, että näytti sentin lyhyemmältä kuin toinen koipi. Eipä ihme, että toinen koipi ottaa kaiken vastuun ja kuormitus osuu persaukseen. Koko faskiaalinen ketju ihan vänkkyrällään. Söisikö kuppikakkuja ja antaisi itselleen jaxuhaleja? Voisin sanoa sen V:eellä alkavan sanan, mutta sivistyneesti kerron, että tämä tympäisee. Teen viherjuoman, keitän kunnon kahvit ja pyöräytän puolukkapirtelön.

Näillä mennään.

Saan kuitenkin zemppiä. Voin olla edelleen juoksija, treenari lupaa. Olen siis juoksija. Minun vain pitää aloittaa oikeasti nollasta jälleen kerran. Vahvistaa lihaksia, juosta vähän ja laadukkaasti. Kuin kallista kahvia joisi. Okei. Asennoidutaan uudelleen. Eipä tarvitse paljon miettiä, luovutanko vai en. Nollasta aloittaminen on niin tuttua!  Nyt ei päde Haruki Murakamin miete: "Jos juokseminen tuntuu hankalalta, juokse enemmän." Nyt pitää miettiä, että minulle juokseminen on kuin laadukasta kahvia, sitä ei kurota termaritolkulla kuppikakkujen kera. Nautitaan vain kupponen tai kaksi päivässä teelusikallisella kookosöljyä. Juosta laadukas harjoitus kerran viikossa, se oli ohje. Luotan kokemukseen ja asiantuntemukseen. Muu energia ladataan sitten salille ja josko uskallan luvata: ladulle. Kuulemma perinteisellä oisi hyvä mennä. Siinä on meditoinnin aihetta markkinoida tämä kaikki itselleni myönteisesti.

Rauhaisa lumen putoilu, kuin taivaan antama jaxuhali.

Tämä viikko (kaikesta huolimatta tai ehkä juuri siksi) on ollut vallan mahtava, töissä ja kotihommissa, niissä vaikka sitten, kun urheilijana olen ollut tauolla. Olen ollut laidasta laitaan, vahva ja energinen sekä myös väsynyt ja salaa vähän surullinenkin, mutta enimmäkseen täynnä kiitollisuutta ja onnea. Olen testannut asenteen voimaa taaskin ja todennut sen mittavaksi. Voinko vain lyödä juoksukengät tiskiin? En varmastikaan tällä elämänasenteella. Tahdon jatkuvasti haastaa itseni pystymään oppimaan, kokemaan uutta, elämään elämää, olemaan hengissä olemisen lisäksi elossa.

Hei Ihmiset, antakaa itsellenne oikein iso halaus, ei mikään jaxuhali, vaan semmoinen, että Huhuu! Ihana Minä! Olen ansainnut tämän päivän parhaana mahdollisena! En pakkokuppikakkuna, vaan ihan oikiana äiteen leipomana pehmiänä tuoksuvana nisuna - siten, että mikään määrä ei korvaisi laatua - vain pieni, ainutlaatuinen siivu oikeaa elossa oloa, kiitollisuutta jostain hyvästä, hetki kerrallaan.

Iso haukkaus Iloa!

Negatiivisen asenteen voima

Pimeää, kylmää, synkkää, tiukkaa töissä. Fb-päivitykset sen mukaisia, muutama reppana koittaa positiivareitten linkkejä jakaa, plaah, ärsyttää. Räntää, vettä ja mattamustaa. Vain märkä asfaltti kiiltää, välillä se jäätyy mataksi ja kaataa kulkijan arvaamattoman kipeästi, todennäköisesti fataalisesti. Väsyttää, palelee, tympäsee, ei jaksa. Ei saa yöllä nukuttua ja aamulla silmä on puolitangossa. Suklaata, sohvaa, mitä tässä muuta jaksaa. "Minä en selviä tästä." - sitä kannattaa hokea peilin edessä itselleen vahvistamaan ajatusta, että ei se tästä.

Keltavihreä negatiivisen asenteen pilaaja. Pilasi tehokkaasti. Totta.

Jatkanko mantraa? Jotta se kunnolla syöpyisi mieleen? Lähtemättä ikinä sieltä pois, että varmasti muistaisin. Voisin hokea sitä itselleni ja muillekin, kun nykyään on hyviä kanavia syöttää sanomaa eteenpäin. Joo, kaamos on arsesta, kyllä mättää, kaikki on ankeaa. Haluanko niin olevan? Jos haluaisin, jatkaisin valittamista. Siinä voisi mennä aikaa, mutta lopulta uskoisin, että kaikki mättää, aina. Mikään ei muutu, on ikuinen maanantai - päivä jota kaikki inhoavat.

Miks mä en inhoo maanantaita, miks!!!

Esimerkki: Luulin ala-aste iästä asti, että minulla on hammaslääkärikammo, koska minulla oli yksi (tai kaksi kertaa) negatiivinen kokemus. Podin sitä, harjasin ikenet verille, että minulle ei tulisi reikiä, että ei haittaisi, jos en kävisi hammaslääkärin tarkastuksessa, koska harjaan. Hoin kammoa kuin mantraa itselleni ja kerroin siitä myös muille aina, kun puhetta asiasta suinkin tuli. En mennyt hammaslääkäriin, harjasin ja pelkäsin ja hoin mantraa. Kävin pakollisten koulutarkastusten jälkeen hammaslääkärissä vasta aikuisena viisaudenhampaan poistossa, kun oli pakko kivun takia. En hoksannut silloin, että ei se niin kauheaa edes ollut. Olihan minulla tämä vaalimani kammo, ei minun tarvinnut nähdä sen läpi. Niin sanoin, toistin ja siksi tunsinkin niin, olin varma. Kammon takia se oli kauheaa. En huomannut, että minua loppujen lopuksi vain jonkin verran nipisteli ja kipristeli, pääsin huolesta ja kivusta ja sain taas terveen suun. Ei, koska olihan minulla kammo.

Sittemmin, noin 12 vuotta myöhemmin, sain vanhemmiltani lahjan. Saisin korjauttaa muutaman hassun amalgaamini (joitten laitoista olin ankaran traumani sydämeeni kätkenyt) pois Aariassa heidän laskuunsa, vaikka nukutuksessa sitten, jos niin ois tarve. Pakkohan tuommoinen tarjous oli käyttää, pelotti tai ei. Nukutuskammosta en nyt vielä puhu. ;)

Ennen "hammastaloon" menemistä mietin, että nyt se pelko saa olla kyllä historiaa. Menen rohkeasti, pelotti tai ei. Olipa se ollut minussa vaikka kuin kymmeniä vuosia, nyt tilanne on uusi. Päätin, että selviän hengissä enkä hyperventiloi. No, jännitti. Vapisutti ja sydän hakkasi. Puudutus sattui ja piti hengitellä keskittyneesti. Mietin, mistä kaikesta oikeasti kauheasta olin siihen mennessä selvinnyt eikä tämä ollut siihen verrattavissa. Löysin muutaman hyvän puolen: minulle tehtiin siinä oikeasti hyvää, ammattilaiset, tuloksena parempi terveys ja saisin pitää komiat valakiat hampaani. Takahampaiden aikoinaan ala-asteikäisen kivuliaasti ilman puudutusta poratut lyijynharmaat paikat vaihtuivat oman hampaani valkoisiin keraamisiin ja tunsin ihan kohoavani siinä tuolissa. Miten hyvää se koko toimitus tekikään! Miten rohkea olinkaan! Minä ihan ite ja reippaana!

Sittemmin en ole enää pelännyt. Oliko koko kammoa oikeasti olemassa? Taisin vain kuvitella, tehdä itsestäni "diagnoosin", toistaa sitä itselleni ja jatkaa mantraa, jotta varmasti menee itseeni perille. Lopulta uskoin ja se esti minua käymästä hammastarkastuksessa vuosia ellei kymmeniä ja sain sillä aikaan itselleni paljon huolta ja stressiä. Totesin koko kammoni fuulaksi, jota olin itselleni syöttänyt. Se oli kai helppo ja turvallinen tapa olla kohtaamatta totuutta. Minulla ei ole mitään kammoa, olin väärässä. Sitä ei ole ikinä ollutkaan. Itse hokemillani pidin sitä yllä ala-asteesta nelikymppisikään asti. Oikeasti sitä ei ollut olemassa.

Samantyyppinen asia on piirtäminen. Opettamisen elämäntyössäni sen huomaan usein ja omaan myös sukukokemusta. -Minä olen huono piirtämään, päätetään ihan ääneen ja sitten ollaan huonoja piirtämään. Se on jotenkin geeneissä, sitä ei voi mitenkään treenata, harjoitella, opetella tekniikoita ja erilaisia taiteellisia itseilmaisutapoja. Sitä vaan ollaan huonoja piirtämään eikä sille voi mitään tehdä, koska on synnytty sellaisiksi ja se on sukuvika, joka jatkaa kulkuaan, koska lapsi kuulee rakkaan perintömantran: minäolenhuonopiirtämään - hän sitten tietää itsekin olevansa huono piirtämään jo ihan juuriltaan. Hyvässä lykyssä hän on vielä tämän lisäksi hammaslääkärikammoinenkin. Ei voi mittään! Huonot kortit. Minkäs sille tekee. Jos lapsi sattuu silti olemaan hyvä piirtämään, hän on suvussaan poikkeuksellinen oikku. Oikeasti hänellä on ollut todennäköisesti valikoiva kuulo ja mantra on mennyt ohi.

Se mitä hoen, mihin uskon, tulee todeksi. Uskoin todellakin, että minä en osaa ja jaksa juosta. Juoksin sitten kaksi maratonia. Ei pitänyt paikkaansa. En uskaltanut tuoda itseäni julki ihmisten edessä, minusta tuli opettaja ja lauloin monenmoisissa tilaisuuksissa yksinlaulua. Olin kehno hiihtämään, mutta hiihdin toki Vuokattihiihdon kolmenkympin lenkin kovassa tuiskussa. Hoin silloin, että Helou maaliviiva, täältä tullaan!

Sittemmin hoen ihan muunlaisia asioita.. Hammasjuttu on vain yksi esimerkki, koska haluan havainnollistaa asiaa. (Samoin piirtäminen, eivät tietenkään päde kuin vain aika moneen.) En väheksy toisten kammoja, mutta itseni kohdalla sitä ei tosiaan ollutkaan, ikinä. Olin vakuuttunut, koska hoin sitä itselleni ja kerroin vielä muillekin ja sitten tajusin, että mittään ole pelännytkään, vältellyt vain mantran varjolla ihan hyvää juttua.

Seuraavaksi taidan nousta jonnekin sfääreihin. Ihan siksi, koska olen tähän asti hokenut itselleni, että pelkään korkeita paikkoja. Pelkäänkö minä niitä aivan oikeasti? Mistä minä oikeasti tiedän? Miten voisin tietää! En ole vielä käynyt korkealla ilman, että miettisin etukäteen pelkääväni. Seuraavan kerran, kun tarjoutuu tilaisuus turvallisella tavalla, kokeilen. Ehkä minulla ei ole myöskään korkeanpaikankammoa vai mitensekirjoitetaan? ;) 


Hei, kamoon! En ole oikeasti niin väsynyt, että en jaksaisi lähteä kävelylle ulos tai mennä salille. Siellä sitten ei kuitenkaan voi muuta kuin tehdä treeninsä ihan reippaasti, kun muut näkevät - silloin ei väsytä läheskään niin paljon, jaksaa nostaa pari kiloa enemmänkin. Jokuhan näkee, fyysiset rajoitukset ovat silloin paljon vähäisemmät. Miksi sitä ei jaksaisi? Miten pimeys ja märkyys siihen vaikuttaisi. Jos ei kukaan näe, voi sitten ihan antaa mahan ulkoistua ja olla lötkö - kukaan ei näe, ihan sama. Vai onko? Itse näkee itsensä.

Ei jaksais salille, kun on niin pimeää ja märkää ja niin marraskuu. Salilla on kuivaa ja valot ja marraskuu.

 Sohva tuntuu oikeasti superihanalta vasta, kun siihen menee lepäämään liikuttuaan. Kotona on mukavampi olla sitten, kun on reippaillut, ulkoillut tai vaikka saleillut. Tuon kaiken voi kyllä muuttaa, kun muistaa miettiä, että ei pysty eikä jaksa ja on oikeutettu kaikkeen kurjuuteen. Valinta on jokaisen oma. Negatiivinen asenne, se kantaa, ihan niin kauan kuin itse tahtoo - ja niin pitkälle.

Valinta on omamme. Minä en tarkene mennä avantoon niin kauan kuin kuvittelen ja pohdin, että kylmä vesi käy kipeästi enkä minä oikein joudakaan sinne iltaisin. Minä pystyn menemään sinne heti, kun päätän mennä. Päätän, että pulahduksen jälkeen olo on mahtava. Stressi lievittyy, korvaa ajan, jonka sen hetken olin "muilta pois". Minä menen sinne tässä kuussa vielä.

Okei, se tulee käymään kipeästi, mutta sen jälkeen palkitsee. Minulla ei ole kammoa.

En pysty olemaan negatiivisuuden airut. En vain kykene. Minusta ei ole siihen. En voi vihata marras-joulukuuta, en voi inhota märkiä ja harmaita rauhallisia iltoja. Minusta ei vain ole siihen. Minä tiedän negatiiviisen ajattelun voiman ja en vain kykene tähän. Kaamosmasennus ei onnistu eikä pimeässä sohvaperunointi ja matalapaineessa mässäily. En yksinkertaisesti pysty siihen. Negatiivisen ajattelun voima on niin valtava. Mantranani En pysty ottamaan vastaan kaamoksen kylmänjähmettävää syleilyä. Minkäs minä sille voin. En vaan pysty. Minulla lienee vähintään kaamoskammo. Tai ainkin hoen siihen liittyvää negatiivista mantraa: En kykene kaamosmasikseen, hyvä tavaton! En kykene. Pitäiskö minun muuttaa asennettani? Ehkä sitten pystyisin. Asenteen voima on iso.

Paras on vasta tulossa. Valitettavasti. Kaamos taittuu ja tilalle tulee kevätväsymys. Sitä tulemme vaalimaan. <3

Vaikea viikko - mistä voimaa, kun voimailu (ja arkikin) tökkii?

Piriformispakotuksen myötä tuli rajoituksia liikuntaan ja öistä valvomusta. Se ei ole mitään uutta, olen ollut aina herkkäuninen ja herkkä reagoimaan asioihin univaikeuksin. Sain itselleni sitten oikein kierteen, olinhan päättänyt nukkua enemmän ja paremmin kuin aiemmin. Uni karkasi. Mistä silloin saa voimaa, kun on nukkunut niin surkeasti, että ei voi ottaa voimaa kuulasta, levypainoista tai reippaasti lastatusta painopakasta saatikka, että on tuomittu olemaan muutaman viikon juoksu- ja kyykkäyskiellossa?

Helppoa ruokaa nopeasti valmistettuna rauhassa nautittuna. Lautasen alla Anna-lehti.

 

 

 

Syödään hyvin. Maustetaan kana pannulla nopeasti ja tulisesti, sillä aikaa, kun lempeä riisi kiehuu. Pilkotaan paprika rouvvilla kädellä. Syödään rauhassa ja rennossa asennossa. Hitaasti ja ansaitusti. Periaatteena: ruoan valmistus käden käänteessä, syöminen hitaasti ja nautinnollisesti. Väsyneenä erityisesti ansaitsen terveellisen ja stressittömän ruokailuhetken ja mitä ravitsevimman evään.

Rakkaiden appivanhempien aikaansaannoksia.

Juodaan aamulla kirkasvalolampun äärellä puoli litraa vihreää taikajuomaa. Vaikka tuntuisi, että ei se sitruuna puserru, kyllä se pusertuu, jaksaa, jaksaa - sen jälkeen saa heti istua. Kirpeä hedelmä reippaasti puoliksi vaan, terävällä veitsellä ja pusertimen ympäri muutama kiekka. Vehnänorasta ja vettä sekaan. Siinä se menee mukavasti, kun odottelee, että kookosöljy kahviin sulaa. Niin vihreää, että virkistää, samalla kun vetää rajauksia yläluomeen. Muistetaan ne marjat sitten, kun silmät alkaa olla piirretyt paikoilleen. Rotteinia mitallinen ja sheikkeri soimaan. Kohta on eri olo!

Maailman kauneimpia näkyjä: kunnon halkopino. Kiitos Äiti ja Isä <3

Nautitaan lämmöstä. Elämän peruselementeistä. Poltetaan puuta, tuijotetaan tulta, loikoillaan löylyssä. Yksin ja yhdessä. Annetaan kuuman suihkun virrata iholla. Sukelletaan hetkeksi kylmään. Hierotaan ihoa karheanpuhtaalla pyyhkeellä.

Kuva: Virpi Karjalainen

Tehdään ystävän kanssa kävelylenkki järven ympäri. Peilataan veden pintaa. Puhutaan kaikesta ja kävellään samaan tahtiin. Ei kiirehditä eikä hidastella. Hengitetään hetkeä. Elvytään. Otetaan happea.

 

 Tehdään tuoksuvia valopirtelöitä, nautitaan sokaisevan kirkkaina. Mietitään mukavia. Karkoitetaan huolia ja murheita muistamalla positiivisen asenteen voima. Kuunnellaan hiljaisuutta ja musiikkia. Keskitytään vaikka tekemään kymmenen minuutin keittiösiivous, jotta kynttilällä on kiiltävä alusta loistaa. On aamulla onnellisempi olo.

Halataan ja pussataan. Ollaan lähellä. Puhutaan mukavia ja kehutaan toisiamme. Kiitetään myös itseämme. Silitetään ja peitellään. Kyynelkin saa tulla. Sitten se kuivataan. Annetaan hyvänyön suukkoja. Aikuisten kesken suudelm(i)a ja rutistellaan hullun lujaa. Pidetään kädestä kiinni. Hengitetään hiusten tuoksua, kääriydytään peittoon ja mietitään, miten kaukana on kavala maailma, kun sade hakkaa yläkerran kattoon. Ei ole mittään hättää!

Hempeä aavistus elämäni joulusta?

Katsellaan kauniita asioita. Ei unohdeta haaveilla. Kuinka kaunista ja kuinka paljon hyvää onkaan juuri nyt. Kuinka paljon ihania asioita onkaan vielä tulossa. Niin hyvää, niin kaunista kuin nyt onkin, uskalletaan luottaa tulevaan. Pelko pois. Kiitollisin mielin. Kiitos tästä ja huomisestakin, jo valmiiksi. Kell' onni on, se onnen näyttäköön.