Alkuhuumaa: itsensä kurittaminen vs. itsensä rakastaminen

Alku on muutakin kuin ruokaa. Ruoka on se selkeä ja yksinkertainen asia. Oikea määrä proteiininlähdettä, sopiva annos hyvää rasvaa ja vuoren kokoinen satsi marjoja tai kasviksia, tarvittaessa vatsaystävällistä hiilaria. Ei voisi enää helpommaksi tulla, toki pitää vähän jaksaa paloitella, koska tuorekurkku ei ihan kokonaisena mahdu lautaselle. Kyllä! Tämän voi ottaa ihan elämäntavaksi, tämä ei ole dieetti tai kuuri. Näin voi elää tavallisessa arjessa ja juhlassakin niin kauan kuin elinpäiviä piisaa, hyvänmakuisesta ja terveellisestä ruoasta nauttien. Erittäin simppeliä.

Keho muokkautuu itsestään syödessä. Näillä eväillä se on väistämätöntä. Kesän jenkkakahvat ovat kadonneet. Kun kokeilen mittarihousujani, näyttää kuin vyötäröllä ei olisi mitään muffinsseja ikinä ollutkaan. Kolmessa viikossa ne ovat sulaneet pois ilman nälkää, joka päiväistä kieli vyön alla-treeniä ja ilman ensimmäistäkään aamuaerobista. Olen antanut itseni sopeutua rauhassa syömisiin ja palautua viime kuun maratonilta kuunnellen kehoani. Se on puhunut nyt vain hyvän ruoan ja rauhallisen liikkumisen puolesta ja nauttinut saamastaan levosta. Miten on mielen laita? Psykofyysisellä olennolla kaikki vaikuttaa kaikkeen ja kun mennään käymään syvällä kehossa, pitää sinne mennä mielen kautta.

Alku-valmennuksen ravintoasiantuntija Sami Sundvik heitti ilmaan ajatuksen siitä, kummalla mahtaa päästä pidemmälle elämänmuutosta tehtäessä, itsensä kurittamisella vaiko itsensä rakastamisella. Siinä piilee oikeastaan THE Alku. Kuinka monesti elämäni varrella onkaan ollut näitä "itseäni niskasta kiinni ottamisia", "ruotuun palaamisia" ja aikoinaan jopa paastopäiviä sekä muita kuritustoimenpiteitä, kun on luuserina "langennut, sortunut, lipsahtanut, repsahtanut" kurinalaiselta kaidalta tieltä! Milloin olisin älynnyt ottaa itseni syleilyyni, katsoa ymmärtäväisesti peilikuvaani ja sanoa vaikkapa: "Hei nainen, alan pitää sinusta parempaa huolta nyt heti." tai: "Olet selvästikin ansainnut saada puhtaampaa ravintoa ja sitä tulet saamaan." tai: "Näytät tarvitsevan enemmän liikuntaa, vien sinut lenkille/salille."?

Itsekurituksella ei pitkälle pötkitä. (kuva netistä)

Kehonkuvaani jäi ensimmäiset haavat lapsena koulukiusauksen ja latistavan liikunnan"opetuksen" myötä. Sitä ennen olin autuaan tietämätön, mitä kaikkea vikaa kehossani on. Olin ala-asteella se viimeinen joukkueeseen valittava pakkopulla ja henkihieverissä, veren ja oksennuksen maku kurkussa maaliin hiihtävä hännän huippu. Yläasteella liikunnan opetus muuttui kammottavammaksi kylmiltään pidettävine Cooperin testeineen eli mittaamalla jotain, jota ei oltu liikuntatunneilla kuitenkaan harjoiteltu tai opetettu harjoittelemaan kotona. Vaikka kuinka yritti olla mukana ja olla aktiivinen tunneilla, kun ei ollut ysin - kympin oppilas, oli jumppamaikan silmissä ilmaa. Oli turha kurkotella pallon perään. Se, että keskinkertaisuudet jäivät pelissä ulkopuolelle, ei jaksanut tunnin pitäjää kiinnostaa.

Omaan napaan syvälle osunut kuva netistä.

Koulun käytävillä sain päivittäin kuulla olevani läski ja minulla oli niin iso perse, ettei se mahtunut kiusaajieni mielestä luokkahuoneen ovesta sisään. Kummasti nämä kolme ylemmällä luokalla olevaa häiskää kuitenkin tykkäsivät sitä (puhumattakaan muista intiimialueistani) puristella, nipistellä ja tökkiä. Tätä varten he saivat helposti kahden vuoden ajan piiritettyä minut joka päivä johonkin nurkkaan, eikä kukaan tullut väliin. Ne sanat ja ällöttävät koskemiset piirtyivät nuoren tytön jokaiseen soluun muistiin. Iso perseeni ja minä kestimme sen, kun ei muuta voinut. Mielessäni suunnittelin, että aikuisena tienaan rahaa ja plastiikkakirurgi saa sivaltaa pakarani pois terävällä veitsellään. Minulla tulee olemaan litteistä littein pylly, jota kukaan ei enää koskaan tule isoksi kutsumaan. Samalla kivulla saisi sitten lähteä tissitkin, niitten takia ei enää itkuja itkettäisi. Muuttaisin kehoni vielä joku päivä sellaiseksi, että saisin olla rauhassa.

Terkkuja kolmen koplalle! #kutsumua#

Omituinen kierre jatkui ensimmäisessä seurustelusuhteessani, johon uskaltauduin vasta 18-vuotiaana. Sitten pääsinkin vertailuun tv-sarjojen seksikkäitten kaunottarien ja missien rinnalle. Poikaystäväni ei kaihtanut luetella, mikä näissä naisissa oli upeampaa kuin minussa. Lempipuuhaa oli analysoida asiaa kehon osa kerrallaan. Suhteen päätyttyä monenlaisen henkisen ja välillisen fyysisenkin tuskan jälkeen toivuttuani terveiden kirjoihin ja iältäni aikuiseksi, vartaloni sai ukaasin itseltäni. Siitä oli tultava täydellinen! Tulihan siitä ainakin laiha. Nälkään näännyttämisellä ja liikuntarääkillä muuttui tämä 163-senttinen 62-kiloinen "tonnikeiju" 47-kiloiseksi alle puoleen vuoteen. Vältyin hädin tuskin sairaalalta, mutta eipä ollut mitä puristella ja mille ilkkua! Itseänihän minun piti toki rangaista, kun en ollut sellainen kuin olisi pitänyt olla - ei tullut mieleenkään, että nuori mieleni ei ehkä nähnyt minua realistisin silmin. Vielä olisi ollut muutama kilo hyvä hoikkua, että sen verran osasin itseäni tuon "koulutuksen" jäljiltä rakastaa. Ihmismieli on kumman muokkautuva, kun se nuorena kehityksen varhaisessa vaiheessa saa ympäristöltä tehokasta palautetta. Sen suuntaaminen terveille raiteille on isompi homma ja on jatkunutkin näihin asti.

Paljon on vettä virranut noista ajoista. Kroppani on kulkenut monen paksuisena ja muotoisena hakien sitä, mikä on minua, mikä itseni ulkopuolisen maailman luomaa vaatimusta, jota koitan kehollani toteuttaa. On käyty läpi omat keksimät ruokavaliot, on oltu vähät välittämättä koko kehosta ja annettu sen olla tasan niin plösö kuin se nyt sattui olemaan ja katsottu itseä peiliin vain kaulasta ylöspäin. Sittemmin on luettu ja testattu VHH-ruokavaliot naistenlehtien vinkein, on revitetty läpi sporttilehtien treenit ja niissä julkaistut julkkisten ruokavaliot, on vedetty joka versio ilmiöstä nimeltä Go fat go - taivas, mikä itsensä rakastamiseen kannustava nimi, by the way! - ja sen jälkeen palattu jälleen kerran hiljalleen siihen kuosiin, mihin tämä kroppa pyrkii ilman kurittamista tai rakastamista.

Itsekuri, herra nähköön, ruotu ja mitä näitä on! Voi vain todeta, että kaikki askeettiset asetelmat ovat huojuvia korttitaloja itsensä kurituksen kadun molemmilla puolilla. Toimivat ne niin kauan, kun tulee se houkutuksen tuulen henkäys, joka kuiskaa kurinalaisuuteen väsyneeseen korvaan, että palkitse itsesi, kun olet niin raatanut, olet sen ansainnut, edes tämän kerran, *puuuuhhhhh*... Muutama kuukausi repsahteluja ja ollaan lähtöruudussa tai jopa muutama askel taaempana itsesyytöksin, itseinhoin ja entisestään murenneen itsetunnon keskellä kysymyksenä tuo suurista suurin: "Miksen saa itseäni niskasta kiinni?".

Vuosi sitten päästyäni mukaan Kukka Laakson alunperin blogihaasteeksi suunnittelemaan Haluan olla minä-kampanjaan, alkoi muutosprosessi myös pääni sisällä. Siihen asti sinne lappamani maitorahkat, mehukeitot ja raejuustot olivat tursuneet korvistani jo vuotta aiemmin, enkä ollut ihan varma, mistä kiikastaa. Lopetin laihduttamisen ja päätin, että ei enää ikinä. Haluan olla terve ja vahva sekä voida hyvin, mutta totta puhuen vihaan kirottua laihduttamista ja kaiken maailman skitsoja dieettejä! Olisi ihan potaskaa väittää, etteikö olisi hienoa olla fit, hoikka ja sporttisen ulkomuodon omaava, mutta siihen en erikseen ala enää laihduttaa. Ei yhtään kertaa enää.

Nyt Alku on kuitenkin vaivihkaa tiivistänyt maallista majaani (mahaani?) yhdellä vaatekoolla. Puntarille en ole astunut, joten en tiedä, montako kiloa se tekee tässä kropassa ja oikeastaan, ketä se kiinnostaa! On toki ihanaa, kun masu on sileä ja pikku pöksyseni eivät enää kiristä, mutta silti enemmän Alku on tehnyt ajatuksilleni. En ota enää itseäni niskasta kiinni, otan ennemmin kädestä. Minä en sorru, repsahda tai lipsahda, vaikka söisin jotain muuta tai enemmän kuin ruokalistalleni olen suunnitellut. Minun ei tarvitse palata mihinkään kuviteltuun tilaan nimeltä "ruotu". Ansaitsen itseltäni hyvää kohtelua ja olen sen arvoinen, että hoidan tätä kehoa sen tarvitsemalla ruoalla, liikunnalla ja levolla. Tämä on minun kehoni, ainoani ja aarteeni. Se kuljettaa minua niin kauan kuin tarkoitukseni on tällä planeetalla täytetty ja se ansaitsee oikeasti vain hyvää. Kun tänään katson peiliin, mietin, että tuota naista ei enää kuriteta, hänestä pidetään huolta. Siperia ei opeta, Alku opettaa. Minä satun rakastamaan tuota peilistä katsovaa tyyppiä sen verran paljon, että en anna hänen enää tyytyä vähempään. Niin kerta!

Alkuihmiselle Alkuruokaa - ensimmäisen viikon aterioita ja seuraamuksia

 Minun Alkuni lähti käyntiin kertaheitolla keskiviikkona 27.8.2014 - tasan vuotta ja päivää myöhemmin kuin Haluan olla minä-kampanja, josta aina intoilen, koska se on merkittävä asia elämässäni. Alkuni alkajaisiksi tein mustikkamustaherukkasmoothien, jossa oli ripaus Kalaharin suolaa ja maustamatonta proteiinijauhetta sekä tilkka vettä. Tämä kaikki sekaisin sauvasekoittimella. Päälle laitoin rasvaksi kookosmaitoa ja ihanasti se pehmensi makua. Senhän voisi lorauttaa sekaankin, mutta minusta se oli kaunista ja suloista näin. Kahvissa on osa kookosmaidosta ja kannussa noin kolmasosa päiväni vesisatsista, jota en kaada jäisenä päähäni vaan huoneenlämpöisenä nieluuni.

Alku <3

Pikaruoka taisi olla yhden päivän kolmas ateria töiden ja talonlämmityksen jälkeen. Jauhelihan joukkoon paistelin mausteita, sipulia ja muutaman kuution pakastepinaattia, pavut maustoin oliiviöljyllä, suosikkisuolalla ja muutama luumutomaatti löytyi vielä boxin pohjalta kirsikaksi kakkuun.

Pikaruokaa ja heti!

Tuliset lihapullat pääsivät lillumaan tomaattikastikkeeseen, jonka tein luomutomaattimurskasta, chilistä ja maustesekoituksestani, joka tarkoittaa, että vähän sitä ja vähän tätä, sitten vielä tuota ripaus. Näihin meinasi todellinen Pikku Maistelija iskeä ihan tyystin: mieheni kielen veivät sen verran mennessään, että piti varata jo etukäteen, montako on mulle ja montako sulle. Kehittelin versioni tuunaamalla Kukan lihapullaohjetta oman kaappini mauste- ja tarvikesisällön mukaan. Annoksesta tuli mojova, kun lihaa oli lähes kilo. Pinaattia, mausteita, sipulia ja jäätelökauhan avulla tiiviiksi palloiksi pyöritellyt herkut paistuivat/keittyivät pienessä määrässä kookosöljyä ja vettä ja hautuivat sitten vielä hetken kastikkeessa. Tähän taisi vierähtää aikaa puolisen tuntia.

Pikku Maistelijan suosikkipullat.

Perjantai-iltana herkuteltiin tortilloilla. Perheemme miehet söivät normiversiot, itsepähän halusivat. Minulla oli jääsalaattiin "käärittynä" asianmukaisesti maustettua jauhista ja broiskusuikaleita, kurkkua, tomaattia, sipulia, suippopaprikaa ja avokadosta tekemääni guacamolea sekä tulista lisäaineetonta ja sokeroimatonta chilikastiketta. Tämä oli parempaa kuin tavan tortillalörtsy eikä tarvinnut santsata. Haarukkaa ja veistä tosin tarvitsin syödessä, että kääriminen näillä täytteillä ei ihan toimi.

Minun tortilla!

Samin innoittamana tein lauantai-illaksi niin sanottua herkkua - ikään kuin nämä kaikki ruoat eivät sitä jo olisi - raakajäätelöä. Mustikkajätskini syntyi marjojen lisäksi proteiinijauheesta ja kookosmaidosta pakasteessa muutaman kerran sekoitellen kunnes jätski oli sopivaa koostumukseltaan. Pähkinät pääsivät koristeeksi ja saunajuomana oli terveyttä tursuavaa sitruunavettä. Olihan se herkkua, tämä myös, ihan eka oma tekemäni jäätelö, piirun verran parempaa kuin ne kaksi, joita Italiassa kesällä maistelin.

Mustikkajäätelöä!

Sunnuntaina oli liikunnallinen päivä. Kaksi tuntia avantosaunan pesua ja tunti juoksua. Sen jälkeen maistui kurkumalla ja currylla maustettu kookoskana, joka köllötteli kesäkurpitsasta, paprikasta ja sipulista sijatulla makoisalla pedillä, hetken, hyvin pienen hetken.

Pannulla kuullotetut kasvikset ja kookoskana ne yhteen soppii.

Maanantaina päivän viimeisen aterian kohdalla minua laiskotti, pikaruokapäivä siis. Annoin tuoreiden herkkusienten käväistä pannulla sen aikaa, kun lastasin lautaselle lämminsavulohta, hapankaalia ja tomaatin, heitin sienet omalle laidalleen. Koristelin perjantailta jääneellä guacamolella, siitä tuli annokselle söpö ja herkullinen silmä vai kruunuko oisi sitten ollut. Tätä syödessä taisin olla hetken taivaassa.

Hapankaali, olet niin rakas! <3

Tämmöisillä eväillä on nyt viikko menty. Nolla ateriankorviketta tai nälkäpäivää, nollasti sokeria, nollasti viljaa ja nollasti maitoa. Hengissä. Seurauksia on tietenkin toki jo tullut. Mittarina tämän kuuden Alku-viikon ajan käyttämieni lempparihousujeni kauluksen päälle kesän aikana ilmestynyt muikea muffinssi on enää lähinnä lattea lätty. Lauantaina ostamani juuri sopivan kokoiset uudet mustat housut alkavat olla nyt onneksi niin muodikasta boyfriend-mallia. Peilistä näkee pelkällä otsallakin, että iho on kirkkaampi, silmät sirkeämmät, posket kapeammat, maha litteämpi ja sääret sorjemmat turvotuksen kaikottua - sen toki tuntee käsinkin. Jenkkakahvat ovat hävettävän pienet. Nukun selvästi paremmin ja juon hallitun tyylikkäästi vain kolme kupillista kahvia päivässä. Vesi maistuu hyvin, sitä ei tarvitse tuputtaa itselleen. Ekoina päivinä vaivannut suklaanhimo on vaihtunut hapankaalin haluun. Mieli on iloisempi, olo virkeämpi, pää täynnä uusia suunnitelmia ja katse tulevaisuudessa. Hivenen tänään olen väsynyt, mutta en ole ihan varma, etteikö se johtuisi poikkeuksellisen rankasta työviikosta ja muusta ahkeroinnista, jota on tullut itseäni säästelemättä tehtyä into piukeana uudesta energiasta.

Toinen viikkoni Alkua lähti tänään liikkeelle. Olen hyvin mielissäni motivaatiosta ja helppoudesta, jota koen tätä toteuttaessani. Jännittävää nähdä ja kokea, mitä tulevina päivinä tapahtuu. Ensin mietin tämän valmennuksen slogania, jossa mainittiin, että tämä on "elämäsi viimeinen uusi alku", että eikös se kuulosta hieman lohduttomalta. Uudet alut, siksi kai täällä eletään, hei! Kuitenkin, näissä ruokavalioasioissa aina uudelleen ja uudelleen nollapisteestä liikkeelle lähtö ei välttämättä ole se maailman odotetuin uusi alku, yhä uudelleen ja uudelleen. Totta! Myönnän. Sopii siis vallan mainiosti, että tässä kyseisessä hommassa tämä nimenomaan on elämäni viimeinen uusi Alku.

Tämä ihana totuus löytyi netistä. Sydän sillekin <3