sunnuntai 17. marraskuuta 2013

Negatiivisen asenteen voima

Pimeää, kylmää, synkkää, tiukkaa töissä. Fb-päivitykset sen mukaisia, muutama reppana koittaa positiivareitten linkkejä jakaa, plaah, ärsyttää. Räntää, vettä ja mattamustaa. Vain märkä asfaltti kiiltää, välillä se jäätyy mataksi ja kaataa kulkijan arvaamattoman kipeästi, todennäköisesti fataalisesti. Väsyttää, palelee, tympäsee, ei jaksa. Ei saa yöllä nukuttua ja aamulla silmä on puolitangossa. Suklaata, sohvaa, mitä tässä muuta jaksaa. "Minä en selviä tästä." - sitä kannattaa hokea peilin edessä itselleen vahvistamaan ajatusta, että ei se tästä.

Keltavihreä negatiivisen asenteen pilaaja. Pilasi tehokkaasti. Totta.

Jatkanko mantraa? Jotta se kunnolla syöpyisi mieleen? Lähtemättä ikinä sieltä pois, että varmasti muistaisin. Voisin hokea sitä itselleni ja muillekin, kun nykyään on hyviä kanavia syöttää sanomaa eteenpäin. Joo, kaamos on arsesta, kyllä mättää, kaikki on ankeaa. Haluanko niin olevan? Jos haluaisin, jatkaisin valittamista. Siinä voisi mennä aikaa, mutta lopulta uskoisin, että kaikki mättää, aina. Mikään ei muutu, on ikuinen maanantai - päivä jota kaikki inhoavat.

Miks mä en inhoo maanantaita, miks!!!


Esimerkki: Luulin ala-aste iästä asti, että minulla on hammaslääkärikammo, koska minulla oli yksi (tai kaksi kertaa) negatiivinen kokemus. Podin sitä, harjasin ikenet verille, että minulle ei tulisi reikiä, että ei haittaisi, jos en kävisi hammaslääkärin tarkastuksessa, koska harjaan. Hoin kammoa kuin mantraa itselleni ja kerroin siitä myös muille aina, kun puhetta asiasta suinkin tuli. En mennyt hammaslääkäriin, harjasin ja pelkäsin ja hoin mantraa. Kävin pakollisten koulutarkastusten jälkeen hammaslääkärissä vasta aikuisena viisaudenhampaan poistossa, kun oli pakko kivun takia. En hoksannut silloin, että ei se niin kauheaa edes ollut. Olihan minulla tämä vaalimani kammo, ei minun tarvinnut nähdä sen läpi. Niin sanoin, toistin ja siksi tunsinkin niin, olin varma. Kammon takia se oli kauheaa. En huomannut, että minua loppujen lopuksi vain jonkin verran nipisteli ja kipristeli, pääsin huolesta ja kivusta ja sain taas terveen suun. Ei, koska olihan minulla kammo.

Sittemmin, noin 12 vuotta myöhemmin, sain vanhemmiltani lahjan. Saisin korjauttaa muutaman hassun amalgaamini (joitten laitoista olin ankaran traumani sydämeeni kätkenyt) pois Aariassa heidän laskuunsa, vaikka nukutuksessa sitten, jos niin ois tarve. Pakkohan tuommoinen tarjous oli käyttää, pelotti tai ei. Nukutuskammosta en nyt vielä puhu. ;)

Ennen "hammastaloon" menemistä mietin, että nyt se pelko saa olla kyllä historiaa. Menen rohkeasti, pelotti tai ei. Olipa se ollut minussa vaikka kuin kymmeniä vuosia, nyt tilanne on uusi. Päätin, että selviän hengissä enkä hyperventiloi. No, jännitti. Vapisutti ja sydän hakkasi. Puudutus sattui ja piti hengitellä keskittyneesti. Mietin, mistä kaikesta oikeasti kauheasta olin siihen mennessä selvinnyt eikä tämä ollut siihen verrattavissa. Löysin muutaman hyvän puolen: minulle tehtiin siinä oikeasti hyvää, ammattilaiset, tuloksena parempi terveys ja saisin pitää komiat valakiat hampaani. Takahampaiden aikoinaan ala-asteikäisen kivuliaasti ilman puudutusta poratut lyijynharmaat paikat vaihtuivat oman hampaani valkoisiin keraamisiin ja tunsin ihan kohoavani siinä tuolissa. Miten hyvää se koko toimitus tekikään! Miten rohkea olinkaan! Minä ihan ite ja reippaana!

Sittemmin en ole enää pelännyt. Oliko koko kammoa oikeasti olemassa? Taisin vain kuvitella, tehdä itsestäni "diagnoosin", toistaa sitä itselleni ja jatkaa mantraa, jotta varmasti menee itseeni perille. Lopulta uskoin ja se esti minua käymästä hammastarkastuksessa vuosia ellei kymmeniä ja sain sillä aikaan itselleni paljon huolta ja stressiä. Totesin koko kammoni fuulaksi, jota olin itselleni syöttänyt. Se oli kai helppo ja turvallinen tapa olla kohtaamatta totuutta. Minulla ei ole mitään kammoa, olin väärässä. Sitä ei ole ikinä ollutkaan. Itse hokemillani pidin sitä yllä ala-asteesta nelikymppisikään asti. Oikeasti sitä ei ollut olemassa.

Samantyyppinen asia on piirtäminen. Opettamisen elämäntyössäni sen huomaan usein ja omaan myös sukukokemusta. -Minä olen huono piirtämään, päätetään ihan ääneen ja sitten ollaan huonoja piirtämään. Se on jotenkin geeneissä, sitä ei voi mitenkään treenata, harjoitella, opetella tekniikoita ja erilaisia taiteellisia itseilmaisutapoja. Sitä vaan ollaan huonoja piirtämään eikä sille voi mitään tehdä, koska on synnytty sellaisiksi ja se on sukuvika, joka jatkaa kulkuaan, koska lapsi kuulee rakkaan perintömantran: minäolenhuonopiirtämään - hän sitten tietää itsekin olevansa huono piirtämään jo ihan juuriltaan. Hyvässä lykyssä hän on vielä tämän lisäksi hammaslääkärikammoinenkin. Ei voi mittään! Huonot kortit. Minkäs sille tekee. Jos lapsi sattuu silti olemaan hyvä piirtämään, hän on suvussaan poikkeuksellinen oikku. Oikeasti hänellä on ollut todennäköisesti valikoiva kuulo ja mantra on mennyt ohi.

Se mitä hoen, mihin uskon, tulee todeksi. Uskoin todellakin, että minä en osaa ja jaksa juosta. Juoksin sitten kaksi maratonia. Ei pitänyt paikkaansa. En uskaltanut tuoda itseäni julki ihmisten edessä, minusta tuli opettaja ja lauloin monenmoisissa tilaisuuksissa yksinlaulua. Olin kehno hiihtämään, mutta hiihdin toki Vuokattihiihdon kolmenkympin lenkin kovassa tuiskussa. Hoin silloin, että Helou maaliviiva, täältä tullaan!

Sittemmin hoen ihan muunlaisia asioita.. Hammasjuttu on vain yksi esimerkki, koska haluan havainnollistaa asiaa. (Samoin piirtäminen, eivät tietenkään päde kuin vain aika moneen.) En väheksy toisten kammoja, mutta itseni kohdalla sitä ei tosiaan ollutkaan, ikinä. Olin vakuuttunut, koska hoin sitä itselleni ja kerroin vielä muillekin ja sitten tajusin, että mittään ole pelännytkään, vältellyt vain mantran varjolla ihan hyvää juttua.

Seuraavaksi taidan nousta jonnekin sfääreihin. Ihan siksi, koska olen tähän asti hokenut itselleni, että pelkään korkeita paikkoja. Pelkäänkö minä niitä aivan oikeasti? Mistä minä oikeasti tiedän? Miten voisin tietää! En ole vielä käynyt korkealla ilman, että miettisin etukäteen pelkääväni. Seuraavan kerran, kun tarjoutuu tilaisuus turvallisella tavalla, kokeilen. Ehkä minulla ei ole myöskään korkeanpaikankammoa vai mitensekirjoitetaan? ;) 


Hei, kamoon! En ole oikeasti niin väsynyt, että en jaksaisi lähteä kävelylle ulos tai mennä salille. Siellä sitten ei kuitenkaan voi muuta kuin tehdä treeninsä ihan reippaasti, kun muut näkevät - silloin ei väsytä läheskään niin paljon, jaksaa nostaa pari kiloa enemmänkin. Jokuhan näkee, fyysiset rajoitukset ovat silloin paljon vähäisemmät. Miksi sitä ei jaksaisi? Miten pimeys ja märkyys siihen vaikuttaisi. Jos ei kukaan näe, voi sitten ihan antaa mahan ulkoistua ja olla lötkö - kukaan ei näe, ihan sama. Vai onko? Itse näkee itsensä.

Ei jaksais salille, kun on niin pimeää ja märkää ja niin marraskuu. Salilla on kuivaa ja valot ja marraskuu.

 Sohva tuntuu oikeasti superihanalta vasta, kun siihen menee lepäämään liikuttuaan. Kotona on mukavampi olla sitten, kun on reippaillut, ulkoillut tai vaikka saleillut. Tuon kaiken voi kyllä muuttaa, kun muistaa miettiä, että ei pysty eikä jaksa ja on oikeutettu kaikkeen kurjuuteen. Valinta on jokaisen oma. Negatiivinen asenne, se kantaa, ihan niin kauan kuin itse tahtoo - ja niin pitkälle.

Valinta on omamme. Minä en tarkene mennä avantoon niin kauan kuin kuvittelen ja pohdin, että kylmä vesi käy kipeästi enkä minä oikein joudakaan sinne iltaisin. Minä pystyn menemään sinne heti, kun päätän mennä. Päätän, että pulahduksen jälkeen olo on mahtava. Stressi lievittyy, korvaa ajan, jonka sen hetken olin "muilta pois". Minä menen sinne tässä kuussa vielä.

Okei, se tulee käymään kipeästi, mutta sen jälkeen palkitsee. Minulla ei ole kammoa.


En pysty olemaan negatiivisuuden airut. En vain kykene. Minusta ei ole siihen. En voi vihata marras-joulukuuta, en voi inhota märkiä ja harmaita rauhallisia iltoja. Minusta ei vain ole siihen. Minä tiedän negatiiviisen ajattelun voiman ja en vain kykene tähän. Kaamosmasennus ei onnistu eikä pimeässä sohvaperunointi ja matalapaineessa mässäily. En yksinkertaisesti pysty siihen. Negatiivisen ajattelun voima on niin valtava. Mantranani En pysty ottamaan vastaan kaamoksen kylmänjähmettävää syleilyä. Minkäs minä sille voin. En vaan pysty. Minulla lienee vähintään kaamoskammo. Tai ainkin hoen siihen liittyvää negatiivista mantraa: En kykene kaamosmasikseen, hyvä tavaton! En kykene. Pitäiskö minun muuttaa asennettani? Ehkä sitten pystyisin. Asenteen voima on iso.

Paras on vasta tulossa. Valitettavasti. Kaamos taittuu ja tilalle tulee kevätväsymys. Sitä tulemme vaalimaan. <3


2 kommenttia:

  1. Asenteella pötkii yllättävän pitkälle, oli asia mikä hyvänsä, vaikkakin allekirjoittaneella onkin asiassa oppimista. :D

    VastaaPoista
  2. Varmasti tätä ominaisuutta voi kehittää koko elämänsä ajan. Ei voi tulla liian hyväksi. =)

    VastaaPoista