keskiviikko 17. syyskuuta 2014

Alkuhuumaa: itsensä kurittaminen vs. itsensä rakastaminen

Alku on muutakin kuin ruokaa. Ruoka on se selkeä ja yksinkertainen asia. Oikea määrä proteiininlähdettä, sopiva annos hyvää rasvaa ja vuoren kokoinen satsi marjoja tai kasviksia, tarvittaessa vatsaystävällistä hiilaria. Ei voisi enää helpommaksi tulla, toki pitää vähän jaksaa paloitella, koska tuorekurkku ei ihan kokonaisena mahdu lautaselle. Kyllä! Tämän voi ottaa ihan elämäntavaksi, tämä ei ole dieetti tai kuuri. Näin voi elää tavallisessa arjessa ja juhlassakin niin kauan kuin elinpäiviä piisaa, hyvänmakuisesta ja terveellisestä ruoasta nauttien. Erittäin simppeliä.

Keho muokkautuu itsestään syödessä. Näillä eväillä se on väistämätöntä. Kesän jenkkakahvat ovat kadonneet. Kun kokeilen mittarihousujani, näyttää kuin vyötäröllä ei olisi mitään muffinsseja ikinä ollutkaan. Kolmessa viikossa ne ovat sulaneet pois ilman nälkää, joka päiväistä kieli vyön alla-treeniä ja ilman ensimmäistäkään aamuaerobista. Olen antanut itseni sopeutua rauhassa syömisiin ja palautua viime kuun maratonilta kuunnellen kehoani. Se on puhunut nyt vain hyvän ruoan ja rauhallisen liikkumisen puolesta ja nauttinut saamastaan levosta. Miten on mielen laita? Psykofyysisellä olennolla kaikki vaikuttaa kaikkeen ja kun mennään käymään syvällä kehossa, pitää sinne mennä mielen kautta.

Alku-valmennuksen ravintoasiantuntija Sami Sundvik heitti ilmaan ajatuksen siitä, kummalla mahtaa päästä pidemmälle elämänmuutosta tehtäessä, itsensä kurittamisella vaiko itsensä rakastamisella. Siinä piilee oikeastaan THE Alku. Kuinka monesti elämäni varrella onkaan ollut näitä "itseäni niskasta kiinni ottamisia", "ruotuun palaamisia" ja aikoinaan jopa paastopäiviä sekä muita kuritustoimenpiteitä, kun on luuserina "langennut, sortunut, lipsahtanut, repsahtanut" kurinalaiselta kaidalta tieltä! Milloin olisin älynnyt ottaa itseni syleilyyni, katsoa ymmärtäväisesti peilikuvaani ja sanoa vaikkapa: "Hei nainen, alan pitää sinusta parempaa huolta nyt heti." tai: "Olet selvästikin ansainnut saada puhtaampaa ravintoa ja sitä tulet saamaan." tai: "Näytät tarvitsevan enemmän liikuntaa, vien sinut lenkille/salille."?

Itsekurituksella ei pitkälle pötkitä. (kuva netistä)

Kehonkuvaani jäi ensimmäiset haavat lapsena koulukiusauksen ja latistavan liikunnan"opetuksen" myötä. Sitä ennen olin autuaan tietämätön, mitä kaikkea vikaa kehossani on. Olin ala-asteella se viimeinen joukkueeseen valittava pakkopulla ja henkihieverissä, veren ja oksennuksen maku kurkussa maaliin hiihtävä hännän huippu. Yläasteella liikunnan opetus muuttui kammottavammaksi kylmiltään pidettävine Cooperin testeineen eli mittaamalla jotain, jota ei oltu liikuntatunneilla kuitenkaan harjoiteltu tai opetettu harjoittelemaan kotona. Vaikka kuinka yritti olla mukana ja olla aktiivinen tunneilla, kun ei ollut ysin - kympin oppilas, oli jumppamaikan silmissä ilmaa. Oli turha kurkotella pallon perään. Se, että keskinkertaisuudet jäivät pelissä ulkopuolelle, ei jaksanut tunnin pitäjää kiinnostaa.

Omaan napaan syvälle osunut kuva netistä.
Koulun käytävillä sain päivittäin kuulla olevani läski ja minulla oli niin iso perse, ettei se mahtunut kiusaajieni mielestä luokkahuoneen ovesta sisään. Kummasti nämä kolme ylemmällä luokalla olevaa häiskää kuitenkin tykkäsivät sitä (puhumattakaan muista intiimialueistani) puristella, nipistellä ja tökkiä. Tätä varten he saivat helposti kahden vuoden ajan piiritettyä minut joka päivä johonkin nurkkaan, eikä kukaan tullut väliin. Ne sanat ja ällöttävät koskemiset piirtyivät nuoren tytön jokaiseen soluun muistiin. Iso perseeni ja minä kestimme sen, kun ei muuta voinut. Mielessäni suunnittelin, että aikuisena tienaan rahaa ja plastiikkakirurgi saa sivaltaa pakarani pois terävällä veitsellään. Minulla tulee olemaan litteistä littein pylly, jota kukaan ei enää koskaan tule isoksi kutsumaan. Samalla kivulla saisi sitten lähteä tissitkin, niitten takia ei enää itkuja itkettäisi. Muuttaisin kehoni vielä joku päivä sellaiseksi, että saisin olla rauhassa.

Terkkuja kolmen koplalle! #kutsumua#

Omituinen kierre jatkui ensimmäisessä seurustelusuhteessani, johon uskaltauduin vasta 18-vuotiaana. Sitten pääsinkin vertailuun tv-sarjojen seksikkäitten kaunottarien ja missien rinnalle. Poikaystäväni ei kaihtanut luetella, mikä näissä naisissa oli upeampaa kuin minussa. Lempipuuhaa oli analysoida asiaa kehon osa kerrallaan. Suhteen päätyttyä monenlaisen henkisen ja välillisen fyysisenkin tuskan jälkeen toivuttuani terveiden kirjoihin ja iältäni aikuiseksi, vartaloni sai ukaasin itseltäni. Siitä oli tultava täydellinen! Tulihan siitä ainakin laiha. Nälkään näännyttämisellä ja liikuntarääkillä muuttui tämä 163-senttinen 62-kiloinen "tonnikeiju" 47-kiloiseksi alle puoleen vuoteen. Vältyin hädin tuskin sairaalalta, mutta eipä ollut mitä puristella ja mille ilkkua! Itseänihän minun piti toki rangaista, kun en ollut sellainen kuin olisi pitänyt olla - ei tullut mieleenkään, että nuori mieleni ei ehkä nähnyt minua realistisin silmin. Vielä olisi ollut muutama kilo hyvä hoikkua, että sen verran osasin itseäni tuon "koulutuksen" jäljiltä rakastaa. Ihmismieli on kumman muokkautuva, kun se nuorena kehityksen varhaisessa vaiheessa saa ympäristöltä tehokasta palautetta. Sen suuntaaminen terveille raiteille on isompi homma ja on jatkunutkin näihin asti.

Paljon on vettä virranut noista ajoista. Kroppani on kulkenut monen paksuisena ja muotoisena hakien sitä, mikä on minua, mikä itseni ulkopuolisen maailman luomaa vaatimusta, jota koitan kehollani toteuttaa. On käyty läpi omat keksimät ruokavaliot, on oltu vähät välittämättä koko kehosta ja annettu sen olla tasan niin plösö kuin se nyt sattui olemaan ja katsottu itseä peiliin vain kaulasta ylöspäin. Sittemmin on luettu ja testattu VHH-ruokavaliot naistenlehtien vinkein, on revitetty läpi sporttilehtien treenit ja niissä julkaistut julkkisten ruokavaliot, on vedetty joka versio ilmiöstä nimeltä Go fat go - taivas, mikä itsensä rakastamiseen kannustava nimi, by the way! - ja sen jälkeen palattu jälleen kerran hiljalleen siihen kuosiin, mihin tämä kroppa pyrkii ilman kurittamista tai rakastamista.

Itsekuri, herra nähköön, ruotu ja mitä näitä on! Voi vain todeta, että kaikki askeettiset asetelmat ovat huojuvia korttitaloja itsensä kurituksen kadun molemmilla puolilla. Toimivat ne niin kauan, kun tulee se houkutuksen tuulen henkäys, joka kuiskaa kurinalaisuuteen väsyneeseen korvaan, että palkitse itsesi, kun olet niin raatanut, olet sen ansainnut, edes tämän kerran, *puuuuhhhhh*... Muutama kuukausi repsahteluja ja ollaan lähtöruudussa tai jopa muutama askel taaempana itsesyytöksin, itseinhoin ja entisestään murenneen itsetunnon keskellä kysymyksenä tuo suurista suurin: "Miksen saa itseäni niskasta kiinni?".

Vuosi sitten päästyäni mukaan Kukka Laakson alunperin blogihaasteeksi suunnittelemaan Haluan olla minä-kampanjaan, alkoi muutosprosessi myös pääni sisällä. Siihen asti sinne lappamani maitorahkat, mehukeitot ja raejuustot olivat tursuneet korvistani jo vuotta aiemmin, enkä ollut ihan varma, mistä kiikastaa. Lopetin laihduttamisen ja päätin, että ei enää ikinä. Haluan olla terve ja vahva sekä voida hyvin, mutta totta puhuen vihaan kirottua laihduttamista ja kaiken maailman skitsoja dieettejä! Olisi ihan potaskaa väittää, etteikö olisi hienoa olla fit, hoikka ja sporttisen ulkomuodon omaava, mutta siihen en erikseen ala enää laihduttaa. Ei yhtään kertaa enää.

Nyt Alku on kuitenkin vaivihkaa tiivistänyt maallista majaani (mahaani?) yhdellä vaatekoolla. Puntarille en ole astunut, joten en tiedä, montako kiloa se tekee tässä kropassa ja oikeastaan, ketä se kiinnostaa! On toki ihanaa, kun masu on sileä ja pikku pöksyseni eivät enää kiristä, mutta silti enemmän Alku on tehnyt ajatuksilleni. En ota enää itseäni niskasta kiinni, otan ennemmin kädestä. Minä en sorru, repsahda tai lipsahda, vaikka söisin jotain muuta tai enemmän kuin ruokalistalleni olen suunnitellut. Minun ei tarvitse palata mihinkään kuviteltuun tilaan nimeltä "ruotu". Ansaitsen itseltäni hyvää kohtelua ja olen sen arvoinen, että hoidan tätä kehoa sen tarvitsemalla ruoalla, liikunnalla ja levolla. Tämä on minun kehoni, ainoani ja aarteeni. Se kuljettaa minua niin kauan kuin tarkoitukseni on tällä planeetalla täytetty ja se ansaitsee oikeasti vain hyvää. Kun tänään katson peiliin, mietin, että tuota naista ei enää kuriteta, hänestä pidetään huolta. Siperia ei opeta, Alku opettaa. Minä satun rakastamaan tuota peilistä katsovaa tyyppiä sen verran paljon, että en anna hänen enää tyytyä vähempään. Niin kerta!



5 kommenttia:

  1. Voi kamala, onpa sua kohdeltu tosi väärin! Onneksi Alku tuli kuvioihin nyt. Parempi myöhään kuin ei silloinkaan. Ihanaa uutta Alku -elämää meille molemmille =o)

    VastaaPoista
  2. Kiitos, Hanna. On ihanaa, että ajatuksiaan ja luutuneita käsityksiään voi pöllyttää. Nyt vielä jopa asiantuntevassa ja kannustavassa seurassa. Itselleni tuli oikein otolliseen maaperään Alku, olin tehnyt tätä ajatustyötä jo pitkään ja tajunnut, että jokin mättää. Nyt se on kristallinkirkasta ja jokainen päivä on pieni ja välillä vähän isompikin seikkailu, positiivisella tavalla! =) Ihanaa Alkua sinullekin!

    VastaaPoista
  3. Kivinen on ollut polku, ihanan tasapainoista kuullostat. Toivon paljon rakkautta elämääsi jatkossakin <3

    VastaaPoista