Seitsemäs viikko: Henkinen kyykky ja melkoinen määrä tempauksia

Seitsemännen Haluan olla minä -viikon sunnuntaina en voi kehua, että "riisutut pirtelöt" olisivat kiskaisseet vaakalukemani komeaan laskuun. En voi, koska en tiedä. En ole tuijottanut vaakaa. Kaivoin muuttolaatikosta kyllä jalkaani housut, jotka eivät vielä elokuussa olisi mahtuneet viereenkään. Siinä voisi olla vaikka hyvä mittari, että kehon peitoksi tarvitaan vähemmän kangasta. Sitä tapahtuu pikku hiljaa. Palaan tietysti vaa'alle taas joku kerta, nyt odottakoon ihan keskenään jonkun aikaa.
 
Aamupalasmoothieni ovat olleet vaihteeksi juotavia ja ihanan makuisia niistä on tullut marjoja vaihtelevasti käyttäen. Vadelmaiset aamut olivat erityisen mieleenpainuvia - Oi, kirkasvalolampun paisteessa ne olivat riemuvoitto lokakuun harmaasta pimeydestä! Se toimii siten, että päättää nauttia pienistä asioista. Päättämällä.

Väsymys on ollut viikon vallitseva olotila marjoista ja kirkkaasta valosta huolimatta. Palautumaton olo ja ilman syytä särkevät lihakset sekä kipakaksi ärtynyt piriformis. Päätin antaa liikunnan olla niin kauan kuin keho viestii tämmöistä. Tein välttämättömän, pyöräilin työmatkat, treenasin salilla toisia ja käytettiin miehen kanssa koiraa kuutamokävelyllä. Rankkaa mielelle, kun on tavoitteet, mutta jos keho lyö hihnat kiinni, väkisin repiminen ei kehitä. En usko, että pitkästä juoksulenkistä tulisi nautinnollinen ja kuntoa kohottava, jos parin kilsan pyöräily jo vetää reidet veteläksi eikä se myöskään olisi järkevää mukavuusalueen ylittämistä, jos veren maku suussa riuhtoisi menemään. Masentavaa se silti on, siitä en pääse mihinkään. Istuminen tappaa ja makaaminen masentaa.

Ruokailuhommat ovat jo sen verran selkäytimessä, että niiden kanssa ei ole mitään hätää. Ehkä vähän liikaa mustaa suklaata, mutta ei muuta ongelmaa. Viikolla käytyä kiihkeää ravintokeskustelua seurailin jonkin verran, mutta kun se äityi väittelyksi monesta suunnasta, annoin senkin olla. Negatiivisuus on syvältä. Syön ruokaa ja huolehdin sitä perheelleni, sillä edetään meillä. Tiistaina kävin piristävillä ruokaostoksilla oman kylän luontaisputiikissa ja samaan syssyyn tuli ystäväni kautta tilaamani Kotigastronomin lähetys. Loppuviikko juotiin illat sohvalla suklaateetä. Nam!

Lauantaina oli sitten mentävä liikkumaan. Olimme miehen kanssa ilmoittautuneet Ouluun Kuulaleirille ja oppimassa oli tarkoitus käydä, olipa olo millainen oli. Neljä tuntiä täyttä törinää, ihanan hikistä ja huikean innostavaa eikä jaksamisessakaan ollut kovin pahoja ongelmia. Oli meditatiivista olla välillä vain ohjattavana, tehdä mitä käsketään ajattelematta mitään muuta kuin miten saisi kuulan kivutta liikkeelle. Lopuksi toteutui pitkäaikainen unelma: oma ihan oikea kahvakuula, 12 kilon mustikka, joka nyt odottaa hetkeä, jolloin eilisen treenaamisen kipu helpottaa sen verran, että pystyy jatkamaan. Tällä kertaa opettelen, kunnes osaan myös tempauksen tekniikan särkemättä itseäni ja sitten jatkan, koska todennäköisesti tahdon oppia lisää. Keho tuikkii endorfiinejä ja olo on onnellinen.

Se pieni hetki, kun sanoin väsymyksestä välittämättä Kyllä kutsuun iltakävelylle ja se isompi, kun vapaa-aamuna kello soi ja ajettiin 120 kilsaa päästäksemme ähkimään rautaista palloa pään päälle - niissä piilee aarre. Liikkuminen on ihmisen luonnossa, sen verran fyysisiä olentoja ja luolamiehiä/naisia olemme, ainakin itsessäni sen tunnen. Liikunta on kaunis asia, josta on ihastuttavaa innostua aina vain uudelleen. Veri kiertää ja sydän on lämpöä täys.