Tehokas viikko - ruokien välillä vähäsen treeniä ja treenihistoriani pohjamutia

Sain ensikosketukseni painoharjoitteluun (ison) Pikkuveljeni kautta joskus alle 18-vuotiaana. Hän oli Arnold Schwartzenegger-fani ja toki idoliksi kelpasi myös Stallonen Sylvester. Hän treenasi sen mukaan ja oli sen mukaisessa kondiksessa ennen vakavaa sairastumistaan ja välillä sen aikanakin. Meillä oli oma kotisali lapsuuskotimme autotallissa Wrangelta paketti kerrallaan tilatuin ja itse tuunatuin varustein. Se oli hienoa aikaa ja siitä jäi arvokkaat muistot, myös lihasmuistiin. Vielä vuotta ennen Veljeni viimeistä kevättä pidimme yhteiset treenit salillamme muutaman kerran viikossa kunnes kesällä 2003 huomasin odottavani vauvaa. En ollut tehotreenarimamma vaan kehoni (ja silloiset elämän olosuhteet) vaativat minua ottamaan iisisti heti masuasukin ekoista elinmerkeistä lähtien, emmekä enää sen jälkeen saaneet mahdollisuutta treenata yhdessä Veljeni kanssa.

Omistan kuvan Veljelleni Mikalle. Photo from: Arnold Schwarzenegger - The Legend. Allekirjoitan myös Rocky-filosofian.

 Aiemmin valottamistani syistä meni vuosia ennen kuin palasin raudan pariin. Vuonna 2010 terveyttä ja hyvinvointia arvostavan ystävättäreni, upean, teräskuntoisen neljän pojan äidin, innoittamana tein kunnon comebackin ja koin eräänlaisen saliminäni uudelleensyntymän. Olimme tavanneeet voimajoogatunneilla, joten oli luontevaa jatkaa tutustelua sporttisissa merkeissä. Opin ja innostuin etunojapunnertamaan kotona ja tykästyin myös kahvakuulaan; opin pitämään painavista asioista ja siitä, että minulla on voimaa saada ne irti maasta. Sitten en varsinaisesti enää ole voimailua koskaan jättänyt ellei lasketa omien syvimmin vaikeitten aikojeni mittaisia taukoja. Paluita salille on silti pitänyt tehdä useamman kerran kaikkien vuosien aikana, jopa siinä määrin, että tänä keväänä sain kauniiseen käteeni Trainer4you:n kuntosalivalmentajan lisenssitodistuksen. Siitä olen ylpeä!

Tämän viikkoinen treeni tuntui jälleen kerran paluulta salille, kesän jälkeen. (Se toissa viikon tunnustelu oli semmoista puuhastelua kuitenkin vaan.) This time for good! Treenasin tiistaina ja toimin treenarina ekalle ikiomalle kuntosaliryhmälleni keskiviikkona, innoissani ja palautteesta päätellen myös innostavana. Olen tullut kotiin, omieni luo.

Tiistaina valmistelemassa treeniä kuntosaliryhmälleni.

 Juoksuhistoriani kantaa ensimmäisiin opettajavuosiini 90-luvun alkupuolelle. Koululiikunnassa olin aina ollut se ihan kiva kasi miikka, vaikka tunnollisena ja ahkerana koululaisena miten kovasti yritinkin. Ala-asteella pienikokoinen ja heikkovoimainen valittiin aina viimeisten joukossa pesis- tai korisjoukkueeseen, juoksukisat tultiin veren maku suussa vikana maaliin eikä Cooperin testi ollut ehkä yläasteikäisellekään tytölle se paras innoitin lajin pariin. En hirveästi saanut mainetta ja kunniaa opiskeluaikanani OKL:n hiihto- tai luistelutenteistä puhumattakaan telivoimisteluohjelmasta, joka piti itse suunnitella ja joka kuvattiin näytössä videolle. Juoksukärpänen puraisi vasta nuorena aikuisena omasta vapaasta tahdosta ja treenailin itseni Naisten Kympille Ouluun useampina vuosina. Silloin sillä "viisaudella" alkusysäys oli tietenkin tehokas painonpudotus, mutta en ikinä unohtanut, miten mahtavalta tuntuu olla kyydissä, kun jalat kantavat omia aikojaan pitkin maisemaa. Se kai on se kuuluisa Runner's High, mikä lenkkipolulle ajaa yhä uudelleen ja uudelleen.

Juoksu palasi elämääni pysyvästi tiputellessa pahimpia ylipainojani 2006 vuoden jälkeen. Keväällä 2008 pinttelin ensimmäisen puolimaratonini, sitten sen seitsemän lisää ja syksyllä 2009 menin maratonkouluun. Minulla oli huikea PT Ari-Pekka Stein, jonka opein selvitin kevättalvella 2010 Vuokattihiihdon 30 kilometriä (MINÄ sen tein!!) ja  toukokuussa juoksin 42,2 kilometriä Oulun Terwamaratonilla ensimmäisen kerran reilussa viidessä tunnissa. Seuraavana vuonna kuningasmatka taittui 45 minuuttia nopeammin AP:n ohjelmaa noudatettuani. Maalissa suutelin isänmaata. Kun ei kouluaikana tullut kultalusikkaa eikä mitalia, vaan niitä häntäpään ykkössijoja lajissa kuin lajissa, niin onhan se hieno tunne ansaita mitali ihan omin pikku töppösin vielä aikuisenakin. Minä arvostan näitä jalkoja, jotka minua kantavat. Pyrin antamaan niille pitemmästi askelia ja tulevia vuosia keveämmällä taakalla: paras palkinto olen minä.

Löytyisiköhän Varustelekalta harmaamelerattuja collariasuja? Jos menisikin tekemään viikonlopun juoksutreenit kylämme teollisuusalueelle tehdashallien välisille teille, ilmanyrkkeilisi intohimoisesti hien kastellessa asun tummanharmaaksi ja kuuntelisi korvanapeista puhdasta treenimusaa. Hautausmaan tienoolla takaisin tullessa siinä rakkaan kiven kohdalla voisi pikkusen hiljentää ja hihkaista terveisiä tuuleen: "I'll be back!"  - koska haluni ja oikeuteni on olla jälleen minä.