perjantai 24. heinäkuuta 2015

Elämää ennen ja jälkeen Boot Campin - Ihme Punkero juoksee jälleen

Kesällä 2011 olin elämäni kunnossa. Olin timmi, kevyt, rasvaton, lihaksikas ja niin hyvässä kunnossa, että jaksoin juosta iloisesti 42,2 kilsaa vähän yli 4 h 20 minuuttiin ja nostella romua enemmän kuin ikinä ennen tai jälkeen. Kaiken piti olla upeasti, olinhan tapellut painonhallintani (anoreksia vs. reipas ylipaino) kanssa tuohon mennessä 40 vuotta. Mielestäni olin vihdoin oppinut, miten liikunnan ja ruokavalion avulla saan säädeltyä itseni tasan sen kokoiseksi kuin haluan olla ja pysytellä siinä. Vaikka nautin juoksusta ja salitreenistä todella paljon myös henkisesti ja ne olivat lääke stressiin, kuitenkin ehkä eniten motiivina oli olla sen näköinen, jollaisena kuvittelin kelpaavani parhaiten ja olevani riittävä. Burn out/masennus tuli aika lailla puskista ja vei työkyvyn ja elämänhalun vuodeksi. Olin juossut karkuun kaikkia kovia kokemuksiani, huoliani ja ahdistuksiani ja kun en niitä voinut hallita, hallitsin sitten kehoani ja hain hyväksytyksi tulemista ja arvostusta sen kautta.



Keväällä 2012 hiljalleen pääsin takaisin jaloilleni sängyn pohjalta. Piti aloittaa elämä alusta puhtaalta pöydältä ja aika lailla tyhjin käsin. Oli terapiat ja lääkitykset. Aloin taas juosta pikku hiljaa ja salillekin palailin. Syksyllä minulla oli jo uusi elämä, uusi rakas vierellä, oma koti ja palasin töihin voipuneena, mutta helpottuneena ja onnellisena siitä, että olin selvinnyt ylipäätään elossa. Olin entistä vahvempi ja viisaampi. Uskalsin kertoa avoimesti tunteistani ja tapahtuneesta. En pelännyt, vaikka minua pidettäisi epäonnistuneena tai hulluna. Selkäänpuukottajille jää paljon vähemmän juoruttavaa, kun kertoo itse suoraan, mitä on kokenut, mistä suosta noussut. Jatkoin tietenkin liikuntaa ja ruokavalion rukkausta. Pitäähän se näkyä päälle päinkin, että olen jälleen kunnossa. Kaipasin toki myös voiman tunnetta, minkä saa vain vahvoista lihaksista ja upeasti hengittävästä kehosta, kun jalat kiitävät kevyesti tietä pitkin kilometritolkulla, mielellään kymmeniä kilometrejä tietenkin, minun mittapuuni mukaan. En huomannut, että aloin jälleen salakavalasti vaatia itseltäni samoja vanhoja asioita.



Panostin ruokavalioon. Rahkaan ja raejuustoon kyllästyneenä opettelin syömään vielä puhtaammin. Jätin pois vilja- ja maitotuotteet ja lisäsin entisestään kasvisten ja marjojen määrää, kalan, lihan ja kanan lisäksi. Koitin opetella pois punnitsemisista. Keho ei reagoinutkaan enää nopeasti. Kunto kohosi hitaasti. Paino ei laskenut ja syke pysyi koholla, vaikka harjoittelin kaikkien taiteen sääntöjen mukaisesti. Sinnittelin. Oli ylä- ja alamäkiä, mutta halusin päästä takaisin yhtä hyvään kuntoon enkä antanut periksi. Ilmoittauduin ystäväni kanssa Helsinki City Maratoonille 2014 elokuuksi, jotta tulisi treenattua. Olinhan minä pystynyt siihen ennenkin. Jo on kumma, jos ei näillä zempeillä pääsisi takaisin huippukuntoon ja fittiin. Onnistujana olisi taas helppo hymyillä!

Treenasin maratonille pt:n ohjein, mutta hivenen puolinaisesti ja väkipakolla pika-aikataululla. En ollut jaksanut riittävästi tiputtaa sitä hiivatin takaisin tullutta painoa. Sykkeet eivät edelleenkään olleet laskeneet oikeisiin uomiinsa sitten sairasvuoteni. Viime kesän kerrallisen 30 kilometrin juoksulenkin jälkeen isäni totesi aidosti hämmästellen ääni täynnä ihailua: "Oot sinä ihme punkero, kun jaksat juosta noin pitkästi!" En tiennyt silloin, itkeäkö vai nauraa. Nyt ajattelen tuota maailman suurimpana kohteliaisuutena ja myös faktana. Olin minä nimenomaan juuri tuota! Miten ihmeessä jaksoinkaan niillä treeneillä ja sillä painolla!

Maratoonille lähtö sitten elokuussa -14 oli suorastaan pelottavaa. En kokenut olevani oikeasti riittävässä kunnossa, mutta luvattu, mikä luvattu, minähän juoksen maaliin, vaikka kuolema korjaisi. Matka menetteli joten kuten puoleen väliin saakka. Viimeiset 21 kilometriä mentiin sisulla ja päällä. Edelliset maratonini olivat olleet nautiskelua hyvän kuntoni ja keveyteni ansiosta. Tämä oli maanpäällinen helvetti! Joka askel tuntui viimeiseltä ja mietin, missä vaiheessa juoksija yleensä keskeyttää, miten pahalta sen pitää tuntua, että niin voi tehdä. Päätin, että jos alkaa ottaa sydämestä, siinä kulkee minun rajani ja niin taivalsin ikuisuuden kestävän ajan ystäväni rinnalla maaliin, jota en kuvitellut näkeväni. Itku, joka tuli siellä olympiastadionin valkoisella viivalla ei ollut niinkään onnea siitä, että pääsi perille, vaan helpotusta siitä, että sai vihdoin lopettaa juoksemisen ja etten ollut joutunut jättämään kesken. Sitä olisi ollut vaikea antaa itselleni anteeksi.


Työt jatkuivat kesäloman jälkeen. Alkusyksystä voitin Terveysmyrskyn arvonnassa Ruska Boot Camp-osallistumisen. Mikä oiva tilaisuus saada itsensä taas liikkeelle, kun maratonin jäljiltä olin ollut monta viikkoa tekemättä mitään kuntoni eteen. Päätin toki järjellä palautella rauhassa ja tunturitreenit tulivat vähän turhan nopsaan tuohon pitkän ja rankan juoksun jälkeen, mutta kun kerta voitin, niin mentävähän se oli. Houkuttelin mieheni mukaan ja yhdessä ajeltiin ikuisuuden mittainen matka Leville syyskuussa kuukausi juoksun jälkeen. Minulla oli alla taas ruokavalion kanssa zemppaus. Olin viettänyt Alku-valmennuksen kolme ekaa viikkoa vähähiilarisesti enkä aikonut muuttaa kuviota yhden treeniviikonlopun vuoksi. Aloin peilistäkin katsoen selvästi muistuttaa enemmän ihmistä ja jenkkakahvatkin katosivat. Ilkesi paremmin osallistuakin sinne oikeasti urheilullisten ihmisten treeneihin, ajattelin.

Boot Camp oli raju kokemus. Jollain lailla se jopa oli rankempi kuin huonossa kunnossa juostu maraton. Reipas pt Laura Peippo oli hymyileväinen, kannustava, isoääninen ja kiroili paljon eikä antanut tilaisuutta ottaa vähän rennommin, vaan pisti tyypit ottamaan itsestään kaiken irti. Tajusin nopeasti treenien edetessä, että en pysty mukauttamaan niitä kuntooni, vaan kaikki tehdään täysillä ja sen päälle sitten vielä muutama kerta. Jouduin todella kohtaamaan sen, että en minä ollut missään kondiksessa. Kuitenkin tein kaiken, mitä muutkin enkä muistaakseni edes itkenyt kertaakaan. Jos ilman tuota Boot Camp-kokemusta kuvittelee tietävänsä, millaista on, kun keho on treenaamisesta kipeä, kannattaa laajentaa tietoisuuttaan ja mennä mukaan. Treenipäivän jälkeinen yö on niin tuskallinen, että peitto päällä tuntuu ruoskimiselta. Kipu on tulehtuneiden ja revenneiden lihassäikeiden määrän vuoksi jotakin tajunnan räjäyttävää. Laura piiskaa ja kiroilee, sinä vain tottelet ja teet. Onko mitään järkeä? Teki mieli karata kotiin heti ensimmäisen päivän jälkeen, mutta sisu ei antanut periksi. Minuahan ei pidetä luovuttajana! Mitä minulle jäi käteen tästä kaikesta, muuta kuin revähtänyt rintalihas, jota en traktorinrenkaita tunturia ylös ja alas räntäsateessa revittäessäni edes huomannut muulta kivulta ja jonka vuoksi tajusin mennä lääkäriin vasta viikkoa myöhemmin, kun keho alkoi varovasti elpyä ja käsi kipeytyi entistä enemmän ja turposi ylhäältä ranteeseen asti kuin vedellä täytetty kumihansikas!

Sekavin tuntein olen palannut yhä uudelleen tuonne suohon rämpimään mielessäni ja kulkenut monta kertaa elämäni Via Dolorosan sen myötä. Siellä fyysisten voimieni äärirajoilla pääni eli ihan omaa elämäänsä, kannoin ristinpuuta, mutta mietin muuta. Olin kuin kehostani irrallani. Traktorinrengas oli mielessäni henkilö, joka oli minua satuttanut ja sai nyt kunnon satikutia ja kyytiä. Kivet joita nakkelin, pöllit joita nostelin äärimmäisen kipein käsin olivat kaikkea kuraa, mitä olin niskaani elämäni aikana saanut. Hyinen suo, jossa konttasin ja uin, oli kuolema itse, joka oli vienyt minulta liian rakkaan ihmisen. Kun työnsin täysin luistamatonta autonrengasta lappeellaan asfalttia pitkin hampaat irvessä milli kerrallaan hitaasti etappia kohti ja sieltä tietenkin Lauran käskystä kannoin sen kyykkykävellen takaisin alkuun jokainen lihassäie tulessa, työnsin kaikkia henkisiä hiertymiäni siinä samalla pois itsestäni. Kaikki kauhut, traumat, kuolema, surut, arvottomuuden kokemukset, hylätyksi ja särjetyksi tulemiset ja muut menetykset kuplivat ulos kuin kauan sisään kertynyt kuona. Ruska Boot Camp oli ihan hirveä kokemus ja silti jotenkin kummallisen puhdistava. Kun se päättyi kisaan, jossa kilpailijaparini, itselleni täysin vieras, mutta tuossa hetkessä hyvin läheinen ihminen minua tuki, ihan fyysisesti työnsi mäkeä ylös, tunsin universaalia yhteyttä ihmisten välillä. Minun ei tarvinnut pärjätä yksin eikä niin kuulu olla, että kenenkään tarvitsee. Välittämistä on!  Hyinen uinti viimeisenä maaliin oli upea huipentuma kolmen päivän leirille. Kylmä vesi voiteli haavoja niin sisältä kuin päältäkin balsamin tavoin. Tuon fyysisen urakan myötä kävin mielessäni läpi henkisen juurihoidon. Olin aivan karrella niin sielusta kuin kehostanikin, olin vereslihalla ja tyhjä kuin teräsharjalla harjattu.



Syksyn ajan olin yhä hämmentynyt tapahtuneesta. Keho toipui hitaasti, rintalihas oli pitkään tuusan nuuskana. En jaksanutkaan olla ruokavalioni kanssa tarkkana. Normaali arki tuntui raskaalta. Menneisyyden käsittelemättömät asiat alkoivat pulputa pintaan ja vainosivat, vaikka koitin sulloa ne niin syvälle sieluni roskikseen, että oisivat hiljaa. Eivät ne menneet pois. Väsyin taas. Kevättalvella oli jälleen otettava aikalisä, työstettävä sisikuntaansa, itkeskeltävä ja nukuttava aina kun unen päästä sattui kiinni saamaan. Loppukevään tavoite oli jaksaa töissä huhti-toukokuu ja siinä minä onnistuin, kun en muuta itseltäni sen lisäksi vaatinut.

Minua askarrutti kovasti, miksi matalapaine iski uudelleen kaiken ollessa hyvin. Kuulemma ihmismieli pystyy kestämään vain tietyn verran kerrallaan ja säästää raskaita asioita siihen asti, että kaikki on hyvin. Sitten kaivetaan lisää sontakasoja uudelleen käsittelyyn. Kaiken tuon keskellä minusta oli noloa se, että pääsi jo elämänsä kuntoon ja sitten "antoi itsensä repsahtaa" - se ujostutti/hävetti/aiheutti huonommuudentunnetta - jopa jotenkin enemmän kuin se, että ei olisi ikinä ollutkaan kunnossa. Hullua todellakin!

Mitä kaikkea se Boot Camp maratoonin jälkeen minun sisuksista myllersi esiin ja miten se piti käsitellä, että pystyin taas arvostamaan itseäni niin paljon, että vaivaudun taas hoitamaan minua? Sillähän oli joku tarkoitus, että minä sinne menin kokemaan tuon kaiken. Kohtasin sen hulluuteni, että ennemmin näköjään kuolisin, kun antaisin periksi ja siksi mun kannattaa pitää kunnostani semmoista huolta, että sydän kestää sen minkä pää on minulta vailla. Tajusin, että olen ollut sen ison mustan masismörön jälkeenkin vailla itseltäni koko ajan pystymistä samaan kuin ennen sitä, vaikka minun oli puhe kuunnella itseäni. Alitajunta vaati, että on oltava maratonkunnossa, on tehtävä mave-ennätys, on näytettävä siltä jo kauas, että pystyy em. suorituksiin ja mahduttava 34 -kokoiseen kesämekkoon. Miksi! Ketä varten? Kuka semmoista on minulta vailla? Miksen voisi vaikka nostella pölkkyä takapihalla ja ryömiä suossa, heitellä kiviä ja kirota kipeitä asiota? Ehkäpä se minun oma totuus löytyykin sieltä, mudasta ja rännästä, ei ennätyspienestä juhla-asusta, sykkeiden seurailusta tai täydellisyyttä hipovasta juoksusuorituksesta. Oli aika muuttaa tavoitteita ja alkaa etsiä kadonnutta liikunnan iloa.



Kun elämässä tulee eteen pikkusen kynnen katkeamista suurempia murheita/huolia/menetyksiä, pääkoppa ei kykene pitämään kasassa faktaa siitä, että kaiken kauhean ja kurjan kestäisi paremmin, jos pitäisi huolta itsestään, ruokavalion, liikunnan ja levon avulla. Jonnekin se tieto häipyy selkäytimen alimpiin osiin ja tuo murhe/huoli/kriisi vie kokonaan huomion. Ei silloin muista, että lenkillä tai salilla tulisi parempi olo, kun kamppailee henkisessä hirttosilmukassa. Sitten kun tuulet taas tyyntyvät ja näkyvissä on kirkkaampi taivas, herää ja huomaa, että jassoo, sitä on ihminen taas laiminlyönyt itsensä oikein kunnolla kaiken mylläkän keskellä. Peilistä katsoo väsynyt ja nuutunut olemus. Eipä se hyödytä silti jäädä hankeen makaamaan. On vain taas otettava itseään kädestä kiinni, mentävä lähtöruudun kautta ja aloitettava kipuaminen kohti parempaa kuntoa ja vointia, aina vaan uudestaan, kliseen mukaisesti kaaduttuaan seitsemän kertaa,  on ihan oikeasti noustava ylös kahdeksasti. Kukaan ei sieltä nosta, ellei itse nouse omille jaloilleen ja vaikka nostaisi, ne jalat kantavat vasta, kun itse päättää niiden kantavan. Laura tosin saattaa tulla huutamaan, että sä nouset sieltä, nainen, sulla on vielä 70 prossaa kapasiteettia jäljellä, vaikka kuinka muuta luulet! ;)


"Muista, Sari, hymyillä ja olla iloinen siitä missä olet ja mitä olet saanut aikaiseksi elämässä. Sua on vaan yksi maailmassa!"

- Laura Peippo -


Pikku Taistelija on siis kasannut voimansa, aloittanut hiljalleen treenailut, etsinyt semmoisia tuntemuksia liikunnan parissa, jotka tuntuvat mukavalta ja tekevät hyvää. Välillä on menty yksi askel eteen, välillä kaksi taakse, välillä tehty halusta, välillä velvollisuudesta. Vaikeuksia on matkalla ollut sekä henkisiä, että fyysisiä. Apujahan saa onneksi pyytää, vaikka työ onkin tehtävä itse ja mistäpä sitä nainen muualta etsisi kuin netin kautta mainiona etätukenani ja järjen äänenäni toimivalta Mieskuntoon.comin Teemulta!

 
Orange is the new Black!


Ihme Punkero juoksee taas! Olen treenannut kesäkuun puolesta välistä saakka salilla 14 kk tauon jälkeen ja luottolääkäri pisti toukokuusta asti vaivanneen koivenkin kuntoon, sujuu juoksukin jälleen koko kesän onnuttujen ja omituisesti pylkkästyjen kävelylenkkien jälkeen. Kyllä tää tästä! Huonot päivät ovat niitä luovuttajia, paremmat päivät taas tulevat maaliin. Molemmat on elettävä. Kiitos Lauralle, joka uskoit minuun silloinkin, kun en itse uskonut ja tiesit, että vielä minusta on vaikka mihin. Kiitos mullistavasta kohtaamisesta ja aidoista sanoista: "Sie tiedät nyt elämässä mihin sä pystyt ja mikään ei tule ikinä olemaan sulle este, ei fyysinen eikä henkinen. Sä osasit kasata ittesi sillä hetkellä, kun tuntu että ei ole mitään kasattavaa!" - Niin mie nyt tiiän <3 ja matka sen kun vaan jatkuu kohti uusia, kenties entisiin verrattuna vähäsen erilaisia seikkailuja, semmoisia, joissa ei mitata matkoja, mekkoja eikä sykkeitä vaan jotain ihan muuta - vaikka sitä, miten leveä hymy on.   

It's time to hit the gym!







Lauran kuva Lauran luvalla by Jenni Soininen, omat kuvani minä ite ja muut kuvat netin aarteistosta.

8 kommenttia:

  1. Aito ja rehellinen kirjoitus! Voimia sinulle! Regina niin fanittaa sinua! <3

    VastaaPoista
  2. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  3. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Löysin blogisi kun Googletin Alku-valmennusta. Mitä mieltä olet? Jutta ruokavaliota inhoan, joten ajattelin tätä :) Blogisi vaikuttaa ihanan rehellisesti, tulen uudestaan paremmalla ajalla lukemaan.

      Poista
    2. Löysin blogisi kun Googletin Alku-valmennusta. Mitä mieltä olet? Jutta ruokavaliota inhoan, joten ajattelin tätä :) Blogisi vaikuttaa ihanan rehellisesti, tulen uudestaan paremmalla ajalla lukemaan.

      Poista